Tämänpäiväinen läpimeno oli tarpeellinen ja juuri oikeaan aikaan tullut muistutus siitä kuinka teatterin tekeminen on aina elävä, aaltoileva prosessi, jossa kaikki liittyy kaikkeen ja ero sen "hyvän" ja "huonon" päivän välillä voi toisinaan olla hyvinkin pienestä kiinni. Torstaihin verrattuna paketti tuntui olevan tänään pahan kerran levällään ja tyyppien energiat huitelivat lavalla seinäkellon lailla puoleen ja toiseen; välillä tehtiin terävästi ja tarkasti, välillä puskettiin voimalla yli ja välillä tuotettiin vähän jotain sinne päin. Varsinkin ykköspuoliskon tiettyjen osa-alueiden kanssa pitää vielä tehdä tiukasti töitä. Toisaalta kaikki tarvittavat palaset ovat jo olemassa, tänään ne eivät vaan syystä tai toisesta loksahdelleet omiin lokeroihinsa halutulla tavalla. Pieni väsymyksen kare alkaa lisäksi olla havaittavissa jo kaikkien silmistä, mutta usko omaan sekä yhteiseen tekemiseen on kaikilla edelleen vahva. Hyvä niin!
Huomenna jatketaan taas viilaamista ja höyläämistä, mutta sitä ennen antakaamme kuitenkin vielä puheenvuoro Talvivaara-työryhmämme sotkamolaisvahvistukselle Elsa Lankiselle, joka kertoo meille tänään millaisia pohdintoja Talvivaaran kaivos hänessä herättää.
Siinä
mielessä tämä prosessi, koko tutkimustyö; Talvivaarassa vierailut, haastattelut
ja tulevien keskustelutilaisuuksien suunnittelu, on ollut, raskaudestaan
huolimatta, minulle ensisijaisesti toimintaan tarttumista. Tämä on ollut
konkreettinen pyrkimys pois passiivisesta uutisten lukemisesta, pinnan alle
kasaantuvasta pelosta, vihasta ja surusta, kohti aktiivista osallistumista,
toimintaa ja aktivismia.
Minun
juureni ovat Sotkamossa, ei kovinkaan kaukana kaivoksen rajalta. Se koti jossa
minä olen kasvanut, on ollut turvapaikka. Vaaranlaki pyhä, kallio, ikimetsä,
ympärillä puhtaat purot ja sienimaat. Maisema, jossa mieli asettuu tasapainoon
kaikkeuden kanssa. Luonto johon liittyä, tuntea olevansa osa yhteistä
elämänvirtaa. Ja nyt tuolle pyhälle paikalle mehtäsuksilla noustua, tyynellä
pakkassäällä kuuluu Talvivaaran kasojen ilmastuksen humu. Se humina mustaa
mielenmaisemaa. Siitä kasvavaa surua on vaikea kohdata.
Minulla on
vahva tunne siitä, että ilman todellista pyrkimystä maailman muutokseen, olen
samalla tuhoajien puolella. Minä seison sen vaaran laella Pekka Perän rinnalla.
Kaikkein vaikeinta on pysähtyä ja todeta: me epäonnistuimme.
Hannu
Hyvösen haastattelussa oli minulle yksi todella merkittävä ajatus. Hannu puhui
siitä, että tämän maailman muutos, joka väistämättä on meidän edessämme. Että
sen muutoksen ei tarvitsisi ollakaan ahdistava tuho, jonka alle lamaantua, vaan
se voisi olla inspiroiva haaste, mahdollisuus. Uuden kestävämmän elämäntavan
rakentaminen olisikin yhteinen tavoite. Liitetään yhteen ihmisten voimavarat,
energia, luovuus ja ideat niin riittää työtä, joka on kestävää ja mielekästä
tehdä.
Minä uskon
siihen, että ihmisissä on voimaa tehdä suuriakin muutoksia, nopeasti. On meidän
maailmaan luomat järjestelmät muuttuneet aiemminkin, ne on päätetty rakentaa
uusiksi. Me olemme vain valinnan edessä. Kaikista oudointa on kulkea samaa
kapeaa rataa päivästä toiseen, töistä Prisman hedelmähyllylle, hetkeksi
havahtumaan, mihin minä tätä kaikkea tarvitsinkaan? Piehtaroida hetki syyllisyydessä
ja jatkaa seuraavana aamuna samaan malliin.
Minä uskon
ihmisten voimaan. Minulle tämä, yhdessä pysähtyminen, muutoksen äärellä jaettu
pohdinta, on kaikkein merkityksellisintä. Tämä antaa minulle lisää rohkeutta,
tehdä joka päivä niitä valintoja, kohti omaa ideaalia.
Elsa
